Maailma liikkuu. Se liikkuu aina omaa tahtiaan eikä välitä siitä miten muut liikkuvat mukana. Maailma nostattaa mukanaan myrskypilvet, jotka nousevat kaukaa ja levittäytyvät ylleni. Pimeys ja synkkyys valtaa suurella voimallaan kaiken ympärilläni. Hukun siihen, paine puristaa jokaista soluani. Missään ei ole mitään. Kaikki on hukassa.

Miksi asiat muuttuu niin? Miksi jo löydetty totuus ja toivo kaatuu? Miksi pitää muka taas etsiä uudelleen? Sanojen viekkaat koukerot vievät ajatukseni mukanaan ja minä uskon. Uskon siihen mitä on sanottu, vaikka en saisi uskoa.

Haluan irroittaa otteen. Haluaisin, että pupu ei olisi tässä enää. Haluan sanoa kaikille heihei ja sitten antaa kaiken mennä. Horjahtaa ja kaatua. Kukaan ei saisi enää minua nostaa, koska en jaksa ja halua kulkea toisen tuella vain. En saisi tehdä niin ja näyttää, että olen heikko. En halua pupu rakas sinua enää kiusata ja suruillani murtaa.

Elämä on vaikeaa.

Mä olen nyt tajunnut ainakin yhden asian. Tiedän miksi viiltelin ja tein itselleni vain lisää kipua. Sehän on selvää! Luin tuon kirjeen ystävälleni uudelleen. Tajusin, että siinähän olin puhunut tilan viemisestä pois ja siitä, että en täten voinut saada yhtään huomiota. Jotenkin oma mieleni rupesi ajattelemaan, että kerran hänkin saa huomionsa raatelemalla ranteitaan niin kai sitten minäkin. Katkerana kaaduin samaan juureen kuin ystäväni. Nyt olen kuitenkin tajunnut, että olen ollut typerä ja ranteeni ovat sileät ja puhtaat. Vieläkin joskus käy mieleen, että voisinpa vaan ottaa ja upottaa terän kunnolla ranteeseeni ja antaa veren roiskua. Sitten jossakin tapahtumassa ‘hiha valahtaisi’ ja joku huomaisi. Kuitenkaan en sitä tee. Luulen, että kaikki kuitenkin lukevat sen silmistäni. Silmät eivät osaa valehdella, ne ovat itsepäisen omatahtoisia. Aukot suoraan sielun syvimpään koloon. Nyt, jos joku näkee silmäni niin luulen saavani sen huomion mitä joskus tunnun kaipaavan, enkä sen lisäksi hullun viiltelijän mainetta. Usein ihmiset jopa pelästyvät toisen outoa käytöstä ja välttelevät viiltelijää tai anorektisen laihaa, koska pelkäävät.

En halua olla variksenpelätin. En halua häätää kaikkia pois ympäriltäni. Haluan, että kaikki uskovat siihen, että olen herttainen, huomioiva ja herkkä tyyppi, jota maailma runnoo mahtavan paljon. Semmosen kuvan ittestäni saan, kun kuuntelen muita.

Haluaisin olla minä. Haluaisin käyttää omaa murrettani ja kirjoittaa omilla sanoillani. Tämä kirjoitusohjelma, jonka avulla nyt kirjoitan kuitenkin muokkaa sanani normaaliin suomenkieleen pyytämättäni, ARGH. Typerää.. Miksi maailma yrittää muokkaa meitä, niin ettemme saa olla ittemme?

Keksin tänään muuten ( anteeksi tekstini huono rakenne ja asiastatoiseenpomppiva-tyylini ) hyvän vertauksen, jolla kuvaan äititytär suhdettamme. Se tuli mieleeni ihan tosi hetkestä. Meidän täytyi käydä vähän hoitamassa asioita. Kävelimme paikasta toiseen. Kävellessämme äiti kulki edelle ja minä suoraan takana perässä. Äiti puhua pölpötti puhelimeen ja minä kuljin pää painuksissa ja jossakin omissa maailmoissani taas. Äiti astui askeleitaan, jotka painuivat lumeen. Huomasin jossain vaiheessa, että astun täsmälleen äitini askeliin, mutta päinvastaisella jalalla kuin hän. Oma askeleeni ei siis sovi hänen jättämäänsä jälkeen. Eikö olekin aika hyvin sanottu ja kuvattu?

On ihan hemmetin kurjaa. Olen puussa numero kaksi. En osaa sanoa enää edes mitään mitä osasin jo ennen.

Tein virheen. Miksi olinkaan ihan ajattelematon ja otin vastaan? Luotin ja päätin antaa vain mennä. Nyt sisälläni kasvaa tämän virheen johdosta jotakin. Se kasvaa ja kasvaa ellei sitä lopeta. Tämä salaisuus on sellainen, etten sano sitä edes täällä ääneen, vain näin vihjaillen. En tiedä mitä tehdä. (Edelleenkin vain vähän sanoja)

Ei ihan yksinkertaisesti tule sanoja suusta. Ei suusta eikä myöskään sormista. Hirveän tuskan takana on nämä muutamat sanat, joilla yritän nyt kuvata mitään. En voi ymmärtää miten minä pystyn hiljenemään näin. Aina on edes jotakin sanottavaa. Minne katosi kaikki? Kuka porasi reiän sisimpääni, että kaikki valuivat pois? Ainiin...paitsi kipu tietenkin jäi. Miksi kaikki on niin ihan sama nykyään? Oikeasti en jaksaisi olla surullinen enkä oikein myöskään vihainen tai iloinen. Ihan sama, mitä väliä?

Ovi on sulkeutunut. Can u open it? Please, try.

Olen sitä mieltä, että joskus pitäisi tehdä asioita, mutta kuitenkaan en ole varma pitäisikö. Pitäisi ottaa kynä ja paperia ja kirjoittaa kirje toiselle, joka ei osaa katsoa omasta olostaan yhtään eteenpäin. Onko se tosin tämän itsensä vika, vai hallitseeko olo tosiaan niin pahasti, ettei sille voi mitään? Joten en ehkä  voikaan kirjoittaa kirjetää, koska ottaisin siinä ison riskin. Ehkä taas tyydyn kohtalooni kuuntelijana jaa tyyppinä äx, jolla ei voi olla tunteita, eikä omaa elämää ja, jota saa polkea niin paljon kuin ikinä huvittaa.

Näin kuitenkin kirjoittaisin:

" Kuulepas nyt rakas ystäväni. Tiedän, että maailma on rankka paikka elää ja asiat eivät suju suunnitelmien mukaan tai edes niin, että voisi joskus hymyillä. Uskon, että kiukuttaa, kun on vaikeaa ja sisällä ahdistaa tuhannen kilon taakka. Muistan myös, että pelkäät menettäväsi minut, koska kaikki muutkin olet menettänyt. Minä lupasin olla vierelläsi ja kulkea sinun askeleitasi kanssasi. En aio rikkoa lupaustani, mutta kuitenkin joku nyt tökkii. Ja se harmittaa. Alussa sanoit ettet jaksa luottaa tai uskalla ja se tuntui minusta pahalle. Tahdoin kuitenkin antaa sinulle hieman aikaa asian kanssa. Kyllähän aika auttoi ja kerroit minulle ja luotit. Asiat alkoivat käymään oikein ja elämäkin hymyili välillä. Pelästyitkö liikaa sitä kirkkautta, joka kauan pimeydessä vietetyn ajan jälkeen osui silmillesi? Aloit nimittäin perääntymään. Suljit oven toisensa jälkeen ja sanoit vaihtaneesi toisiin oviin lukot. Sitten käskit minun yrittää varastaa se uusi vara-avain. Sillä hetkellä tajusin kuinka väärin tilanne on. Se, että kantaa toisten taakkoja, kuten Kristus käski tekemään, ei tarkoita kirjaimellisesti, että otan sinulta sinun taakkasi ja ratkaisen niitä puolestasi. Jos et osaa matikan tehtäviä, niin en voi laskea niitä puolestasi, koska seuraavallakaan kerralla et sitten osaa. En voi varastaa enää avaintasi. EN voi enää tehdä ratkaisuja sinun puolestasi. Ketään ei voi auttaa, auttamalla väkisin. Voin toki periaatteessa väkisin tunkea neuvoja sinulle, mutta sinähän ne itse nielet, jos nielet. Jos minä nyt tulen ja varastan avaimesi, olen tehnyt taas kaiken puolestasi. Ja seuraavalla kerralla, kun on vaikeaa ajattelet, että kyllä joku sinun puolestasi asian hoitaa. Ja entäs, jos ei hoidakaan? Tämä on liian kauan ollut näin tämä tilanne. Pyydän anteeksi, että huomasin liian myöhään, että teen sinulle vain karhunpalvelusta. Mutta on myös asioita, jotka minua ärsyttävät ja haluaisin sanoa ne ääneen. Kysyt minulta aina, että mikä on sinun ongelmasi, mistä kaikki johtuu? Osaan vastata siihen. Et todellakaan niele vastaustani, mutta todella kauan olen sinun kanssasi ollut ja kuunnnellut juttujasi. Olen saanut jopa päiväkirjojasi lukea. Joku toinen voisi väittää, että olen vain sydämetön hirviö ja ihminen, joka ei ota tosissaan toisia, mutta minä tiedän, että olen oikeassa. En ole mikään ihan typerä ihminen kuitenkaan. Sinulla on pakottava tarve saada huomiota. Ja en syytä sinua siitä tai pidä sinua ongelmasi johdosta paskana ihmisenä. Jokaisella on ongelmansa. Ja sinun ongelmasi huomaa jo ihan tavanomaisissa asioissa. Kun ihmiset juttelevat keskenään, niin alat mököttämään. Kun toinen sanoo toiselle jotakin niin loukkaannut, ettei sinulle sanottu. Jos pysyisit hiljaa ja olisit noista asioista itseksesi vain suruissasi, niin silloin olisit ehkä ihminen, joka ei oikeasti saa huomiota. Tai ainakin asia olisi luonnollisempaa. Kuitenkin aina keskeytät kahden ihmisen juttelun, aina huudat ääneen, että minäkin olen täällä ja minullekin pitää sanoa moi. Kun ihmisiä on paljon läsnä, puhut kovaan ääneen, jotta kaikki huomaisivat sinut. Vaikka olisit sinä päivänä iloinen, niin jos huomaat toisen ihmisen olevan allapäin niin alat itkemään, jotta ihmiset eivät kiinnittäisi huomiotaan häneen vaan sinuun. Valitat aina kovaan ääneen, kuinka nyt itkettää. Teet 'dramaattisia' poistumisia. Vessaan mennessä pidät huolta, että  huomaan sinun ottavan jotain terävää mukaasi. Koulussa kuulemma huudat aina kaikkea kovaan ääneen, siitä miten meinasit jääd auton alle ja kuinka nyt ärsyttää ja kuinka joku on väärin. Sanot, että et osaa kuin hymyillä, vaikka sattuu. Yrität saada ihmiset uskomaan, että jokainen hymy, joita ihmisen joskus pitää päästää, on feikattu ja naamio. Tosiasia on se, että et osaa pitää asioitasi tarpeeksi ominasi. Kun ihmiset laskevat pulkkamäkeä ja pitävät hauskaa ja sinulla on pahamieli niin räyhäät ääneen siitä, kuinka kaikki vihaavat ja kuinka menee huonosti. Haluat, että muut säälisivät sinua, ettei muilla olisi hauskaa, koska sinullakaan ei ole. Joskus kaikkien ei tarvitse kuulla kaikkea. Kaikkea ei tarvitse kuuluttaa ääneen koko maailmalle, ne voi sanoa kyllä jollekin, mutta kaikkien ei tarvitse tietää. Miksi sitten väität, että et osaa sanoa mitään miltä sinusta tuntuu? Koska et tunnista omaa ongelmaasi. Osittain tiedät, että haluat huomiota, olla se huomion keskipiste, säälittävä tyttöraukka, jolla aina menee huonosti. Mutta osa sinusta ajattelee, että halusi on niin hävettävä, ettei sitä voi myöntää. Jolloin suljet sen tiedon siitä pois ja vain annat asioiden viedä. Olet siis pahasti sairas, sairas huomiosta. Kotonasi on oikeasti kaikki hyvin. Sen tiedän sataprosenttisesti. Elämässäsi on ystäviä ja muita ihmisiä. moni huomioi sinua tai ainakin yrittää. Järjestät kuitenkin jatkuvaa draamaa onoff-suhteillasi. Jos jonkun kanssa menee liian hyvin, niin joko katkaiset välit, satutat tai suututat. Miten muka pääsisit tavoitteeseesi, jossa olet maailman hyljeksimä tyttönen, jos sinulla olisi hyvä ystävä? Kun jouduit osastolle ja sait lääkityksen, kaikki ympärilläsi helpottuivat ja uskoivat, että asiat alkavat mennä hyvin. Huomasit, että alettiin uskoa sinun hyvään oloosi. Nyt tuli tämä sinun huomion tarpeesi taas esille. Aloitit taas huutamaan kovaan ääneen, että 'hups, meinas kylkiluu murtua, mutta ainakin olisin kuollut...'-juttuja. Onko tämä tervettä? On oikein tuntea sisällään kuinka tekisi mieli kuolla ja sitten puhua omalle kuuntelijalleen siitä. Ei ole tervettä huutaa sitä kaikille, jotka vain tulevat vastaan. Sitten aloit torjumaan tärkeimpiäsi. Minua esimerkiksi. Minä toin elämääsi syyn, että joku on hyvin, joten minut pitää eliminoida. Lakkasit ottamasta lääkkeitä, jotka auttaisivat sinua parantumaan. Kuitenkin ajattele nyt! Onko kukaan lähtenyt luotasi pois silloinkun on ollut usko hyvään? Onko kukaan jättänyt sanomatta moi sinulle, koska olet ollut iloinen? Ei ole. Anteeksi raakuuteni ja tapani ilmaista asiani, mutta tiedän olevani oikeassa. Valitettavasti. Ja kuka tahansa, joka kuuntelisi mitä nyt olen sanonut tietäisi, että olen oikeassa. Sinäkin voit uskoa ja sinäkin voit parantua. Nimittäin kaikki rakastavat ja huomioivat sinua kyllä, vaikka olisitkin onnellinen. Tietenkin! Et sinä jää yksin sen takia, että asiat menevät paremmin. Olen itse todella lopussa ja toivoisin, että voisit ymmärtää tämän mitä sanon. Haluan olla ystäväsi, mutta olen nääntynyt. En voi ikinä tuntea sinun läsnäollessasi surua, vihaisuutta, itkeä tai olla harmissani. Koska silloin sinä otat isomman kortin pakasta ja käytät sitä. Silloin sinä alat itkemään tai valittamaan, kuinka maailma potkii. Viet aina tilan minun tunteiltani. Jokainen saa joskus ottaa itselleen sen huomion ja vaatia sitä, mutta ei sen pidä olla kokoaikaista. Minulla ei ole siihen ikinä mahdollisuutta. Jos olen vähänkin surullinen ja huomaat sen, niin sitten pitääkin olla lohduttamassa sinua. Tunnen oloni syylliseksi siitä, että oma suruni saa sinut itkemään. Ei sen pitäisi saada olla niin! Minullakin on oikeus itkuun. Jos menemme yhdessä jonnekin tapahtumaan ja haluan hetkeksi jutella aikuisen kanssa omista suruistani, loukkaannut ja sanot, että en voi hylätä sinua niin. Sitten alat vihjailemaan, kuinka vihaan sinua enkä halua olla ystäväsi, joka ei pidä paikkaansa! Kun olen sopinut ajankohdan pupun kanssa ja näemme, niin en saa sanoja suustani, vaikka tiedän mitä haluaisin sanoa. Se syyllisyyden tunne, että puhun omista asioistani painaa minua. Se, että en voi puhua omista ongelmistani, koska sinullakin on omia, jotka ovat 'aina tärkeämpiä' saa minut väsymään. Haluan tuntea, näyttää ja itkeä. Haluan tehdä sen niin, että en tunne oloani kusipääksi. Että en ajattele pettäväni sinua. Kun olin viillellyt käsiini jälkiä. Kun siellä oli pitkiä viiltoja toisessa kädessä kymmenen ja toisessa viisi, niin nauroit minulle. "Eihän noissa ole mitään pahaa...voivoi, parit viillot vaan." Minun teki mieleni sanoa, että onko sinun viiltelysi sitten arvoasteikolla pahempaa. Painaa saksien terää ihoon, niin että jää alle sentin pituinen pienen pieni piste. Mutta en sanonut, koska tämä ei ole minulle mikään kilpailu. Mutta tuo kertoi jotakin siitä, minä pidät minua. Minulla ei saa olla tunteita, minä en voi tuntea pahaa oloa. Sinun pahaolosi ylittää kaiken ja muut jäävät sinun surusi varjoon. Ja siihen tunnut joskus tosiaan pyrkivänkin..kuten jo aiemmin perustelin. Mutta minulla on myös tunteet, minulla on myös oikeus puhua toisen kanssa, ilman että keskeytät sanomalla, kuinka meinasit hypätä alas sillalta. Minulla on oikeus tuntea omat tuntemukset. Mutta en osaa. Sinä syöt minua. Olen uupunut. Ja pyydän anteeksi kaikkea sanomaani. En halua loukata sinua. Haluan vain sanoa totuuden."

En aio antaa tätä oikealle henkilölle. Se jääköön vain omaksi purkauksekseni tänne. En halua, että totuuden ilkeä terä saa ystäväni kuoleman porteille. En ota sitä riskiä.

Kuitenkin. Jos ystäväni päätyy tappamaan itsensä. Jos saisin tiedon siitä, että hän on tappanut itsensä, niin olisin surullinen. TODELLA SURULLINEN. ENkä pääsisi eroon siitä asiasta, että kuolema oli minun vikani. On minun vikani, että olen heikko. Olen niin heikko, että en jaksa tunkea  tunteita syrjään ja olla aina vain iloinen ja kannnustava. Olen heikko, koska en osaa neuvoa enkä auttaa. Olen heikko, koska en  osaa ottaa suruasi pois ja tuoda sinulle aurinkoa. EN osaa enkä pysty, ja tämä on minun vikani. En pysty edes pitämään sinua elossa. Olen heikko ja huono ystävä. Idiootti ja typerä.