Kuinka ihminen voikaan tuntea olonsa niin surulliseksi ja riivityksi, että haluaa muuttaa kaiken vihaksi. Kun on onneton ja itkettää, sitä tuntuu, ettei jaksaisi yhtään mitään. Eilen yritin kääntää sen vihaksi. Yritin käyttää rumia sanoja ja kirjoittaa lauseet kiukkuisiksi. Kuitenkin koko sen ajan, kun toinen luki minulta tulleita vihaa pursuvia viestejä, valutin kyyneleitä oikein olan takaa. Viestissä on niin helppo antaa toinen kuva siitä, mitä oikeasti onkaan. Onko se hyvä vai huono, jaaA?

Viime kesä oli vaikea. Ja sitä edellinen. Kesät ovat yksinäistä aikaa ihmiselle. Ajatellapa, jos nyt tosiaan lähestyvä muuton ajatus toteutuu ja pääsen omaan kotiini. Omaan pikku kolooni, jonne voin kaivautua ja jossa voin olla ilman, että joku pakottaa mihinkään. Voin kaatua lattialla, lopettaa syömisen ja makaa niin kauan, että kuihdun. Eikä kukaan osaa kaivata mitään. Vihaan kesälomaa. Jo hiihtoloma sai tuskan pienet väreet kulkemaan läpi särkyneen mielen. Miten selviän kesästä?

Eilen kirjoitin paljon. Annoin tämän sivun vain yhdelle tutulleni. Muut eivät saa tietää. Piste. Mutta petyin vähäsen kuitenkin.. Ajattelin, että pupu olisi klikannut tuosta alhaalta nappia kommentoi ja kommentoinut tähän otakin. 'Muistonkerääjä ' :) Niin se kerran kirjoitti mulle, yksinäiselle tallustelijalle. Kuitenkin se on totta. Elämän vaikeus ja turhuus meinaa joskus saada otteen ittestä. Mitä mulla on elämässä? Elämäniongelmat, vaikeudet ja synkkä pimeys. Muistonjenkerääminen on ainoa asia, jolla tuon jotakin elämään. En omista muistoja, joita voisin tietoisesti säilyttää. Ihana hetki vaikka äitinsä kanssa säilyy mielessä aina ja ikuisesti. Oma mieleni on tyhjä. Tyhjyyttä ei voi rakentaa pois netissä käytyjen keskustelujen ja tekstien avulla. Kukaan ei voi oppia keskustelua ulkoa. Tarvitsen siis konkreettisia muistoja siitä, mitä toinen on sanonut. Jälkiä siitä, että joku on sanonut jotain. Muistoja, jotka voin muistaa lukemalla ne yhä uudelleen.

On ihmisiä. Ne ihmiset sanoo asioita. Ne ihmiset ei ole kuitenkaan oikeita, vaan varjoja. Ne elävät synkkyydellä ja kivulla ja tulevat ihmisten pimeimmissä varjoissa esille. En usko, että ihminen on hullu, jos näkee jonkun toisen ihmisen, vaikka jo kuolleen. Greyn anatomian Izzie näkee kuolleen kihlattunsa Dennyn, jonka menehtyminen eiheutti hänelle suurta tuskaa. Izzie voi koskea dennyä, hän voi puhua tälle. Kuinka siis tietää onko Dennty oikeasti olemassa vai ei? Kyllä on. Denny on todellakin olemassa. Hän on Izzien kipein ja synkin kolo tämän sisältä. Kolon tuskallisuus ei riitä pysymään siellä jossain sisällä, vaan se vaikuttaa Izzien päiväänkin. Menettämisen tuska ei jätä Izzietä rauhaan ja se näkyy seurauksena, kipeästä tulee 'tosi'. Olenko siis hullu? Sanooko ne ihmiset mulle oikeasti, että "nouse, kävele ja hyppää."?? En tiedä. Mutta aika synkkää ja kipeää kuitenkin.

Ei taida mun ranne kohta enää tykätä musta. Lupasin eilisestä. Annoin lupauksen, että en kävele pois tästä maailmasta. Kylmästä terästä lämpimällä ihollä ja punaisesta tahmeasta en luvannut mitään.

Mutta pupu-parka. Elämä hymyilee, eikö? Mä olen onnellinen ja kaikki on hyvin. Ei sun tarvitse käyttää aikaasi muhun. Maailma jatkaa matkaansa. Ulkona sataa lunta.