Tänään totesin, että olen tyhmä. Olen niin superidioottijuntti-aivoton, niin paljon kuin vaan ikinä voi olla!! Mitä hemmetin virkaa on siinä, että ottaa pienen veitsen kätösiinsä ja vähän viiltelee kauniita ihania arpia ranteisiinsa?? MIKSI? En ole typerä ihminen! En ole ikinä ollut. Olen f-i-k-s-u ja tyyppiä aina jalat maassa. Harmittaa, että en nyt enää voi sanoa aina ajatelleeni ja yrittäneeni. Totta se on, että teen vain hallaa itselleni. Tuhoan itse itseäni ja pilaan omaa elämääni. Ei se mihinkään auta, että koristelen tasaista ja kaunista ihoani. Mitä se vaikuttaa mihinkään tai kehenkään. Se on vain säälittävää!

Kuitenkin myönnän... Olen hieman myötäeläjä-tyyppiä. Kun toisella on vaikeaa niin kuuntelen mielelläni ja sukellan toisen suruun ja tuskiin. Hetken päästä huomaan itse uponneeni täysin kokonaan siihen ongelmaan. Olipa se sitten ongelma syömisen kanssa, viiltely tai mielenterveys-juttuja. Toivottavasti kukaan kaveri ei tule avautumaan huumeiden käytöstä... Hehe, huono vitsi. Kuitenkin tämä on ongelmani ja en tiedä miten siitä voi päästä eroon. Vai pitääkö? Usein kuitenkin osaan nyt sanoa juuri ne oikeat sanat oikeilla hetkillä, koska itse kokeneena tiedän, mitä nyt tapahtuu ja miltä nyt tuntuu. Prosessi on käyty.

En voi silti tyhmyyttäni toisten piikkiin laittaa. Ei se ole rakkaan poroni vika, että en osaa vastustaa halua auttaa täydellisesti. Jos elämässäni ei ole tarpeeksi jotakin ja tämä on totta , niin haluan nostaa sen arvoa edes auttamalla muita. Tapahtuuko tämä sitten oman henkeni kustannuksella. Voi, kyllä valitettavasti. Silti minä se itse tartun terään ja viillän haavan. Minä itse oksennan ruoan ulos työnnettyäni sormet kurkkuun.

On surullista tunnistaa itsessään tämmöistä. On surullista kuinka ei voi huomata olevansa kokonainen ja aina viisas ihminen. Haluaisin, että itseni tunnettaisiin aurinkoisena ja sinä aina niin mukavana olentona. Kuitenkin monille olen kysymysmerkki, musta pilvi ja riesa. Kuka muka haluaa tulla murheisen ja oudon luokse.

Mietin, että kuinka sitä ikinä voi tulla eheäksi. Jos joku on vuosi vuodelta ja pala palalta repinyt sinua kappaleiksi. Omistushalusta sekaisin mennyt ongelma on ominut palan kerrallaan omaan arkkuunsa. Mitä on jäljellä siitä ihanasta, herttaisesta olentoisesta, jonka silmät loistavat ja joka iloitsee kevään ensi kukkasesta ja syksyn kauniista väreistä. Mihin on kadonnut se kyky katsoa ympärilleen ja nähdä, kuinka kauneus löytyy kaikkialta? Voiko rikottua korjata? Ehkä. Mutta ei ilman siihen tarvittavia asioita. Mutta kuinka voi löytää sen arkun, jossa on oikeat palaset? Mistä tietää, miten arkun voi avata? Kuinka liimata palat takaisin? Entä varautua siihen, ettei niitä saakaan takaisin ilman taistelua rakkaimpiaan vastaan?

Ihmiset eivät joskus osaa. Heidän mielensä täyttyy siitä, mikä on heidän mielestään oikein. Muu maailma se vain valehtelee. Viha ja alistaminen toista kohtaan kasvavat ja rakkaus väistyy. Mistä se johtuu?

Kuinka kauan jaksaa rakastaa kovaa betonia? Kuinka kauan jaksaa etsiä katsetta, joka porautuisi omiin hädän täyttämiin silmiin? Kuinka kauan jaksaa yrittää ja yrittää tietäen, että jokainen yritys näännyttää yhä enemmän. En tiedä. Toisia ei ehkä huvita, toiset ymmärtää lopettaa ajoissa, mutta jotkut vain jatkavat ja jatkavat. Aivan kuin maailmassa ei olisi mitään tärkeämpää, kuin yrittää saada sitä, mitä ei ikinä saa.

Vihaa en osaa tuntea. En osaa syyttää. En osaa olla vastaan. Voit ilkeillä miten haluat tietäen, etten suutu. Ja niin...kaikki taitavat sen jo tietää. Tähän tyyppiin täällä voi purkaa vihansa ja surunsa. Se ei suutu takaisin, se ei lähde pois. Se katsoo silmiin ja ottaa vastaan yhä uuden iskun vasten kasvoja.