Mä olen nyt tajunnut ainakin yhden asian. Tiedän miksi viiltelin ja tein itselleni vain lisää kipua. Sehän on selvää! Luin tuon kirjeen ystävälleni uudelleen. Tajusin, että siinähän olin puhunut tilan viemisestä pois ja siitä, että en täten voinut saada yhtään huomiota. Jotenkin oma mieleni rupesi ajattelemaan, että kerran hänkin saa huomionsa raatelemalla ranteitaan niin kai sitten minäkin. Katkerana kaaduin samaan juureen kuin ystäväni. Nyt olen kuitenkin tajunnut, että olen ollut typerä ja ranteeni ovat sileät ja puhtaat. Vieläkin joskus käy mieleen, että voisinpa vaan ottaa ja upottaa terän kunnolla ranteeseeni ja antaa veren roiskua. Sitten jossakin tapahtumassa ‘hiha valahtaisi’ ja joku huomaisi. Kuitenkaan en sitä tee. Luulen, että kaikki kuitenkin lukevat sen silmistäni. Silmät eivät osaa valehdella, ne ovat itsepäisen omatahtoisia. Aukot suoraan sielun syvimpään koloon. Nyt, jos joku näkee silmäni niin luulen saavani sen huomion mitä joskus tunnun kaipaavan, enkä sen lisäksi hullun viiltelijän mainetta. Usein ihmiset jopa pelästyvät toisen outoa käytöstä ja välttelevät viiltelijää tai anorektisen laihaa, koska pelkäävät.

En halua olla variksenpelätin. En halua häätää kaikkia pois ympäriltäni. Haluan, että kaikki uskovat siihen, että olen herttainen, huomioiva ja herkkä tyyppi, jota maailma runnoo mahtavan paljon. Semmosen kuvan ittestäni saan, kun kuuntelen muita.

Haluaisin olla minä. Haluaisin käyttää omaa murrettani ja kirjoittaa omilla sanoillani. Tämä kirjoitusohjelma, jonka avulla nyt kirjoitan kuitenkin muokkaa sanani normaaliin suomenkieleen pyytämättäni, ARGH. Typerää.. Miksi maailma yrittää muokkaa meitä, niin ettemme saa olla ittemme?

Keksin tänään muuten ( anteeksi tekstini huono rakenne ja asiastatoiseenpomppiva-tyylini ) hyvän vertauksen, jolla kuvaan äititytär suhdettamme. Se tuli mieleeni ihan tosi hetkestä. Meidän täytyi käydä vähän hoitamassa asioita. Kävelimme paikasta toiseen. Kävellessämme äiti kulki edelle ja minä suoraan takana perässä. Äiti puhua pölpötti puhelimeen ja minä kuljin pää painuksissa ja jossakin omissa maailmoissani taas. Äiti astui askeleitaan, jotka painuivat lumeen. Huomasin jossain vaiheessa, että astun täsmälleen äitini askeliin, mutta päinvastaisella jalalla kuin hän. Oma askeleeni ei siis sovi hänen jättämäänsä jälkeen. Eikö olekin aika hyvin sanottu ja kuvattu?

On ihan hemmetin kurjaa. Olen puussa numero kaksi. En osaa sanoa enää edes mitään mitä osasin jo ennen.