Ainakun mietin tätä juttua, joku innostus valtaa mun kehon. Koko bussimatkan ajan kyti mielessä 'pakkopakkopakkopäästäkotiin'. Puhua höpötin meidän palleroisille ja moikkasin jopa elämäniongelmia. Tietokone päälle ja tänne vaan! Nyt olen varma ja nyt olen antanut sisälläni kasvaa sen tiedon siitä, että tämä on vuosisadan idea!

Juttelen erinäisten olentojen kanssa. Puhuminen kuulemma helpottaa.. tai ainakin niin ne väittää. Mutta toisaalta mietin, että entä jos ei osaa puhua sitä kieltä, mitä muut puhuu?

Puhuin tänään nallen kanssa viesteistä. Kerroin tekstareista, joita vaihtelen pupun kanssa. Kerroin kuinka se on mulle helpompaa. Nalle sitten avasi suunsa ja kysyi, että viestittelenkö mä nytkin sille tai yleensä? Hämmennyin ihan todella paljon ja pohdin asiaa. Totta se taitaa olla. En oikein puhu ikinä tunteisiin liittyvistä asioista. Kierrän kauniisti 'mitä kuuluut' vastaamalla, "kädet on jäässä". Kun olen yksin kirjoitan kännykän näyttöön : "On tärkeää asiaa. Nyt kerron sulle kaiken. Tiedän mitä pitää sanoa." Sittenkun istun sillä tuolilla, jonka käsinojaan joku on painanut kyntensä, en oikein tiedäkään mitä sanoisin. Tuntuu kuin jokainen sana katoaisi päästäni. Vähänkuin vieras kieli. Tiedän, että osaan ja olen koulussa oppinut neuvomaan tien eksyneelle, mutta kun tilanne iskee niin lamaannun enkä osaa sanoa edes anteeksi, en osaa auttaa.

Kuitenkin, jos edessäni olisi valkoinen paperi ja sopivan painoinen kynä, sanat purkautuisivat kynän kärjestä pitikinä nauhoina. Ne rakentuisivat kiinni toisiinsa ja ison kirjaimen sekä pisteen välille kasvaisi merkitys. Tilanne, jossa suu avautuu ja päästää ilmaan sanat "mun on paha olla"  eroaa kovasti tilanteesta, jossa toisen silmät havaitsevat ne paperilla. Kirjoittaminen on neutraalimpaa. Kun avaa suunsa ja sanoo ne sanat suoraan sille toiselle, jonka silmät ovat nauliutuneet itseensä, sitä myöntää jotakin. Alistuu sille katseelle, josta heijastuu se mitä juuri sanoi. Joskus ei tiedä mitä voi kenellekin sanoa. Kirjoittaessa toinen voi käsittää yhden lauseen monella tapaa. Silloin ei tee hetinäisiä johtopäätöksiä, vaan pikkuhiljaa etenee varovaisesti. Kirjoitettuun sanaan ei jää jälkiä siitä, millä mielellä toinen on sen kirjoittanut. Voihan sen ääneenkin todeta kepeästi ja vähän puolivitsillä. Se ei ole ollenkaan vaikeaa eikä se nimenomainen sanominen pelota. Pelottaa vaan se, mitä toinen lukee liikahduksista, silmistä tai muusta kehonkielestä. Pelottaa se oma kestäminen. Purskahtaako itkuun ja antaa periksi. Myöntää itselleen, että hei! , nyt kaikki ei ole ihan hyvin.

On sopimuksia ja sääntöjä. Ota punaisesta talosta kaksi henkilö, siinä sulle tiimi. Älä viesti, älä mailaa. Puhutaan face to face. Muistan, kun asiat oli toisin. Muistan kuin oli vain tietokoneen näyttö, sanat, minä ja toinen. Toinen kiinnostui ja halusi kuulla lisää. Toinen uhrasi aikaansa sille, jota ei tuntenut. Toinen oli kiinnostunut tästä isosta mysteeristä, joka huokui surua. Heinäsirkka se oli. On sääntöjä ja niitä ei pitäisi rikkoa. Kuitenkin tiesin, että en voi puhua vaan, kun se ei nyt suju. Avasin netin ja loin sähköpostin. Nimeni oli eksynyt. Kirjoitin loistavan, tunnetta tihkuvan sähköpostin ja kerroin kaikki juuri niinkuin ne on. Mitään ei tarvinnut varoa, mitään ei miettiä. Sä et tiiä kuka mä olen! Hähää. Oli ihanaa saada kirjoittaa kaikki se tietäen, että siihen tulee vastaus ja, että toinen ihmettelee kuka voi niin pahoin. Mutta kyllähän se kaatui. Kettu oli niin fiksu, että tajusi kuka oli kiemuraisten vertauksien ja vaikeiden asioiden takana. Mutta nyt..tämä on uusi mahdollisuus. Kuka nyt minut tunnistaa? Olet hyvä, jos sen teet. Voin niin sanoa :)

Aion nyt olla suora. Aion kertoa juuri niinkuin asiani kuuluu. Olkoon se noloa, surullista tai rankkaa. Nyt on sormeni päässeet kosketuksiin näppäimistön kanssa, eivätkä ne tahdo pysähtyä. On kuin huumeissa.

Tänään siinä pienessä huoneessa nallen kanssa. Samanlainen huone kuin muutkin sillä käytävällä. Kirjoituspöytä, kaksi pehmeää tuolia, joiden välissä pieni pöytä...pöydällä nenäliinoja. Tunsin ensimmäistä kertaa sen. Pääsin hetkeksi silmiin, noihin ruskeisiin uskollisiin silmiin. Tunkeuduin jään läpi ja sain palan sitä oikeaa inhimillisyyttä. Nalle kuunteli tarkkaan puhettani pupusta. Jossain vaiheessa hengähtäessäni, hän ihmetteli ääneen. "Teidän suhteenne on kovin erilainen kuin meidän. Hän on sinulle selkeästi läsnä enemmän. Me vain nähdään kerran viikossa." Se vaikutti minuun omituisesti. Aivan kuin pieni kadehtiva ääni olisi pilkahtanut nallen äänestä. Se herättää mielenkiintoa. Miten tuollainen on mahdollista? Ottaen huomioon sen mikä on tilanne siinä, kun istumme kahden. Mikä tavoite kaikella onkaan... Hmm.

Tätä tekstiä on mukava kirjoittaa. On mukavaa antaa vain palaa ilman, että täytyy liiemmin pohdiskella etukäteen. Silti hetkittäin häiriinnyn. Makoilen omalla sängylläni naama ovelle päin. Ovi on puoliksi raollaan ja voin nähdä kaistaleen aulasta. Välillä tuntuu kuin joku seisoisi siellä. Näen hahmon ja suljen silmät. Tunnen sen läsnäolon. Vaistoan kuinka ilma kulkeutuu keuhkoihin ja ulos. Sen silmät ovat nauliutuneet toiseen, joka näpyttelee tietokoneensa näppäimiä. Minuun. Tiedän, että siellä se on, joku. Kuitekin kun avaan silmät ja katson tarkasti, ketään ei näy. En tunnekaan enää oloani häirityksi tai vaistoa hengittämistä. Hetkeen ainakaan.

Miksi on niin paha olla? Miksi kaikki on ihan sama? Ihan sama. En voi tietää siihen vastausta. Kaikki mikä osuu tielle, osuu vaan. Ei voi mitään.

Tuntuu kuin koko ajan taistelisin. Tekisin nousuja ja sitten laskuja. Joka päivä yritän innostua uudesta asiasta ja päättää, ettei elämä olekaan niin kamalaa. Sitten aina tulee kaksi kertaa iloa vahvempi kauhu, joka painaa kaiken jälleen alas. Joka kerran kun yritän nousta, jalat vedetään alta. Mangusti sanoi, ettei pidä nousta. Olla vaan. Mutta, jos en nousisi se tarkoittaisi kuolemaa. Sitä en toki viitsinyt (taaskaan) korjata. Sanoessani että nousen, tarkoitan hetkeä kun kävelen pois sillan kaiteen luota, jolle olen noussut seisomaan. Päätän siis jatkaakin elämää, vaikka melkein jo sen lopetin. Kuitenkin, joka kerran kun päätän jatkaa, huomaan sen isoksi virheeksi. Aivankuin joku pilkkaisi minua siitä, rankaisisi, että valoin vielä kerran toivoa itseeni. Miten jaksan aina nousta, kun joka kerran saan iskun vasten kasvoja enkä koskaan kehua ja kiitosta.

Olen sanonut, että vihaan haleja. No taisin taas käyttää 'tallustelijankieltä' , joka tarkoittaa 'vihaankaikkeajotaenikinäikinävihaisijajotaenvainsaa'. Kukaan ei ikinä jaksa halailla. Kukaan ei pidä kädestä kiinni. Vihaan ''minä rakastan sinua''-juttuja, koska kukaan ei ikinä sano minulle niin. Kukaan ei tartu kylmään ja yksinäiseen käteeni ja sano, että hei, tästä selvitään; mä olen tässä.

En saa koskaan edes tarpeekseni. Sisälläni on niin tyhjä tunne. On nälkä. Mikään ruoka, jota saan ei tyynnytä sitä nälkää. Ei maallinen ruoka, eikä Jumalan tarjoama vatsantäyte. Kumpikin menettää kiinnostuksensa, koska ei tarjoa sitä mitä niiden kuuluisi tarjota. Kylläisyyttä ja hyvää mieltä. Sisälläni on tyhjää. Se tyhjä on kaiken jättämä aukko. Se, mitä minulla ei ole. Haluaisin saada sisälleni huomionosoituksia ja rakkautta, toisen tarjoamaa aikaa ja neuvoja elämään. Mutta en koskaan tule kylläiseksi. Hetkellä, jolla istun kanssasi pupu, pelkään jo hetkeä, kun en istu kanssasi. Jo tullessani luoksesi, murehdin lähtöä. Se, että et ole siellä vilpittömästi omasta tahdostasi, saa mieleni kipeäksi surusta. Siksi en jaksa täyttää vatsaani muullakaan. Olen pettynyt ja surullinen. Ruokailu muistuttaa minua vain siitä, mitä en saa. En halua ruokaa, en halua Jumalan sanaa. Se kuvottaa.

Kyllä maailmasta varmasti löytyisi joku minunkin vierelleni. Tosin en kaipaa sitä "toistapuoliskoa". Kaipaan rakkautta ja kuulumista jonnekin. En kuulu sinne enkä tänne. En kuulu edes omaan perheeseeni. Voisin kuulua jonkun toisen perheeseen, tiedän sen. Siinä, että en kuulu, ei ole kyse säännöistä eikä siitä miten 'pitäisi' olla. Siinä on vain kyse ihmisen omasta tahdosta. Jos ihminen tahtoisi antaa minulle sen mitä haluan, tämä myös antaisi. Mutta ei halua. Koska en kuulu mihinkään. Hiiri kerran sanoi, että jos omistaisi isomman kolon, saisin muuttaa heidän luokseen. Siinä oli sitä tahtoa. Ei ole mitään sääntöä, ettei voisi ottaa toista osaksi perhettään, vaikka tämä olisikin eri lajia. On kyse edelleen siitä, mitä tahtoo tehdä. Siksi voin sanoa, ettet pidä minusta etkä voi väittää vastaan. Hiiri vain valitettavasti joutui toisaalle. En ole tavannut aikoihin. Siltikin joskus puhelimessa puhutaan ja hiiri tahtoo huolehtia, vaikka se ei ole enää hänen tehtävänsä.

Kipu täällä sisällä on sietämätön. Se polttaa ja kirvelee. Tahtoisin sen niin paljon pois. Mutta se ei lähde. Voin viiltää naarmun ranteeseeni, eikä tunnu missään. Voin viiltää ranteeni auki millin päästä valtimoa niin, että hiiri joutuu kuljettamaan minut sairaalaan, mutta edelleen ei satu. Voin väittää, että se oli vahinko. Voin väittää, että kaikki on hyvin eikä mihinkään koske. Mutta silloin valehtelen. Ja valehtelin. Ilman mitään vaikeuksia. En tiedä onko minussa sitä, joka kertoo totuuden siitä, että valehtelen. Mutta valehtelen totta vie todella paljon. "Ei se mitään." Voi kyllä se mitään... "Kaikki on hyvin." Ei tasan ole.

Mikä olisikaan taas tämän illan vastapainoni. Sillan kaiteella on vaikea seisoa, kun pudotuksen puolella roikkuu elämäniongelmat, vihamiehet ja muut painolastit. Mikä olisi tämän illan vastapaino? Pupuilla on onneksi terävät hampaat, jotka tarttuvat paksuimpaankin nahkaan, kun toinen kiskoo väärään suuntaan. Mutta pupunkin pitäisi joskus täyttää vatsaansa, ettei se kuihdu. Avata suunsa, päästää irti ja syödä jotakin.

Mitä nyt tapahtuu?